Pick Language

Piia Leino

Picture of Finnish winner Piia Leino

Piia Leino est née en 1977. Elle vit actuellement à Helsinki avec sa famille. Elle a travaillé en tant que journaliste à l’Agence de Presse Finlande STT pendant presque vingt ans. Elle a obtenu son master en sciences sociales, avec une spécialisation en journalisme, en 2004 de l’Université de Tampere. Elle a également étudié l’écriture créative pendant deux ans au renommé Kriittinen korkeakoulu (Académie Critique) d’Helsinki entre 2015 et 2017.

Son deuxième roman Taivas (« Le Paradis »), publié en 2018, est un roman dystopien. Son premier roman Ruma Kassa (« Le caissier laid », publié en 2016 chez Johnny Kniga) explore la télé-réalité et les pressions que les femmes doivent faire face. Son troisième roman sera publié en 2020.

En tant qu’auteure, elle écrit pour comprendre comment la société fonctionne et dans quelle direction elle se dirige. Ses intérêts incluent la culture populaire, les réseaux sociaux et la politique.

Winning Book

TAIVAS (Le Paradis)

s’est effondrée après une guerre civile, et un mouvement nationaliste appelé Lumière est au pouvoir. Toutes les frontières sont fermées, il n’y existe aucun contact avec le monde extérieur ni aucune vision pour le futur. Les gens vivent sous une mauvaise administration stricte et l’oppression tandis qu’il y a des mendiants dans la rue. Au lieu d’y résoudre, Lumière a créé pour ses citoyens Paradis : un jeu, une réalité virtuelle où le vieux monde perdure, plus vivide et plus beau que jamais. Paradis est addictif mais n’est qu’accessible par ceux avec assez d’argent et un statut. Le protagoniste, Akseli, travaille à l’université et essaye de découvrir la cause de l’épidémie d’apathie qui règne : les gens quittent rarement leurs appartements, ne se parlent pas et il n’y pas de nouveau-nés. Lorsque Akseli obtient un accès total au Paradis, il sera bientôt consumé par la réalité virtuelle… jusqu’à ce qu’il rencontre, au Paradis, une femme nommée Iina. La rencontre est si puissante qu’ils décident de se rencontrer dans la vraie vie. Et après cela, tout change. Le roman dystopien Taivas traite de thèmes importants de nos jours : changement climatique, inégalité croissante au sein de l’Etat-providence, inventions technologiques et leur pouvoir grandissant, ainsi que les mouvements nationalistes en Europe et dans le monde.

TAIVAS Cover

Publishing House

Email Address: 
Phone No.: 
+358 45 657 9829
Organisation: 
Kustantamo S&S

Agent / Rights Director

Phone No.: 
+358 40 737 5535
Representative: 
Helsinki Literary Agency (HLA)

Excerpt

1. OSA

H A R M A A

 

 

Kun Akselin on pakko lepuuttaa silmiään, hän katselee kerjäläisten neliötä.

Heitä oli alun perin neljäsataa, sata Hakaniemen torin jokaiselle laidalle, mutta osa on ehkä jo kuollut. Ensimmäisenä ulos ja sisään otetaan aina Siltasaarenkadun puoleinen laita, sitten

järjestyksessä myötäpäivään. Viimeinen rivi ei mahdu Kauppahalliin, he nukkuvat torilla haalistuneen oransseissa teltoissa ja vihreissä roskapöntöissä. Yhdestä lappeelleen kaadetusta pöntöstä puuttuu kansi, sen tilalla roikkuu punaruutuinen vahakangas.

On jo huhtikuu, mutta kerjäläiset nököttävät yhä paksuihin kankaisiin kääriytyneinä myttyinä. Viima puhaltaa mereltä ja myös Akseli tuntee sen, vaikkei käy ulkona. Kalseus puree

lattianrajassa nilkkoihin, nousee siitä ylemmäs kehoon ja siirtyy suruna mieleen.

Akseli seisoo ikkunan edessä, nostaa polveaan ja taivuttaa kyynärpäänsä kiinni siihen, palaa perusasentoon ja toistaa liikkeen vastakkaisella puolella. Liike uuvuttaa jo, mutta hän tarrautuu äänteisiin, lausuu ne päässään niin kovaa, että melkein

kuulee äänen: kah-dek-san, yh-dek-sän, kym-me-nen. Työkykyharjoitukset eivät ole miellyttäviä, mutta ne ovat pakollisia. Elämästä lihassa on maksettava hintaa. Valon ohjeiden mukaan lihakset ovat mielen muovailuvahaa ja siksi niihin on suhtauduttava työnä. Mielen muovailuvahasta puhui jo yli sata vuotta sitten merkittävä juoksija, lentävä suomalainen, jonka nimeä Akseli ei juuri nyt jaksa muistaa. Joka tapauksessa tuo suomalainen tiesi varmasti saman minkä hänkin: liha on

riesa, jota mieli raahaa perässään.

Akseli vaihtaa liikettä: painaa ensin sormenpäänsä viileään lattiaan ja nousee sitten varpailleen kohti kattoa. Selän rusahdus tuntuu melkein hyvältä. Kerjäläiset istuvat aloillaan, kun ensimmäinen jyrähdys kuuluu jostain kaukaa. Rankkasateella tori tyhjennetään, mutta vielä vartijat nuokkuvat Kauppahallin seinää vasten, kenties nukkuvat. Heitä on kaksi ja Akselin mielessä

välähtää ajatus, että torin väki voisi hyökätä heidän kimppuunsa, viedä aseet, tappaa heidät. Silti on selvää, ettei sellaista tapahdu. Kuka yhä jaksaisi kapinoida ja miksi? Sade humahtaa maisemaan ja virvoittaa vartijat, jotka nousevat ja viittaavat ryysyläisten joukon ylös. Väki alkaa valua sisään ja pisarat rapsahtelevat ikkunaan, mutta Akseli hädin tuskin huomaa. Hän jatkaa liikettään tasaista tahtia, ajatukset lepattavat irrallaan. Ennen ukonilmoja oli vain kesäisin, kai. Akseli ei ole varma, mutta muistaa isomummolan kaurapellon, jonka yllä salamoi ja sen, että se oli silloin harvinaista, sykähdyttävää. Nyt taivas murtuilee pitkin yli puolivuotista sadekautta ja kaupunki jyrisee tottuneesti murtumien alla.

Akselia hengästyttää, takaraivo tuntuu ontolta, veri ei jaksa pysyä liikkeen tahdissa. Hänen on tehtävä tämä, kaksikymmentä kertaa kutakin liikettä. Jos hän ei ole työkykyinen, hän ei voi

tehdä työtä ja jos hän ei tee työtä, ylipisto ei maksa hänelle viiden tunnin päivittäistä Taivasmatkaa. Ilman Taivasta on vain hyttysenraadoista mustuneet seinät ja lähetti, joka tuo ruoan kerran viikossa. Tuijottaisiko hän toria ja pureskelisi sirkkapuuroa päiviensä loppuun, vai uskaltautuisiko avaamaan ikkunan ja hyppäämään tyhjyyteen? Kuolisiko tältä korkeudelta

edes heti, vai makaisiko hän maassa kunnes valuisi kuiviin?

Akseli valmistautuu vatsalihasliikkeisiin taittelemalla pyyhkeen naarmuiselle parketille, sillä ranka ei kestä lattiaa. Kesken liikkeen valtava kärpänen pörähtää kohti hänen kasvojaan, sotkee rytmin ja laskutoimituksen ja saa hänet paniikkiin. Hän ei halua tehdä yhtään ylimääräistä liikettä eikä yhtään liian vähän, sillä juuri ohjeistettuun määrään hän kykenee. Akseli tekee vielä

muutaman hätäisen toiston ja rojahtaa lattialle, näkee sängyn alla pölyn keskellä kuolleen torakan ja muistaa nähneensä sen monta kertaa ennenkin.

Kun kyyneleet alkavat valua, Akseli ymmärtää niiden olleen pinnassa koko ajan. Hän voisi jäädä lattialle loppuiäkseen, he voisivat käpristyä tässä yhdessä torakan kanssa, mutta Taivaassa

odottaa lempeä sade ja tuuli ja linnunlaulu eikä hän vielä ole valmis luopumaan. Hän tempaisee itsensä pystyyn ja istuu hikisenä nojatuoliin, nostaa lasit lattialta silmilleen. Puolitoista tuntia, uusi työkykyjumppa ja Taivas. Hän pystyisi siihen kyllä, kun ensin muistaisi

mihin jäi.

 

 

Lady Gaga nousee uima-altaasta yksiolkaimisessa nahka-asussa ja oudossa kypärässä, pelaa korttia, nykii lantiotaan rantatuolilla ja tuijottaa kameraan intensiivisesti kuin kutsuisi Akselia mukaan kauan sitten kadonneeseen leikkiin. Musiikkivideon vauhti on hengästyttävä, rytmi hakkaava: Lady Gagan vaatteet vaihtuvat, hän poseeraa korttiringissä, valtavien koirien kanssa ja

ihmisryhmässä tanssien, ja koko ajan on kyse vain hänestä, hänen sileästä pinnastaan ja siitä, mitä Akseli arvelee sukupuoliseksi viehätysvoimaksi. Naisten kauneutta korostettiin

tuohon aikaan vähäisillä vaatteilla, laitetuilla hiuksilla ja kasvoväreillä ja Lady Gagalla on runsaasti niitä kaikkia.

Akseli on katsonut tallenteen kymmeniä kertoja. Se tuntuu yhä vastenmieliseltä ja syöksähtelevältä. Ajalleen tyypilliseen tapaan se pyrkii vangitsemaan katsojan mielenkiinnon valtavalla määrällä visuaalisia ärsykkeitä. Vasta virtuaalimaailmat kykenivät vetoamaan kaikkiin aisteihin ja hyödyntämään biopalautetta, jolloin ärsykesyöttö rauhoittui meditatiiviselle tasolle. Rauhoittava mielihyvä syrjäytti kiihdyttävän, nautinto himon. Akseli vetää peittoa päälleen viileässä huoneessa ja yrittää keskittyä, mutta ei saa ajatuksistaan otetta. Hän on katsellut

laseistaan päiväkausia musiikkivideoita, pitkiä elokuvia ja hassuja pikkuelokuvia, joita he sanoivat pornoksi. Joissain tallenteissa aktiin ryhdytään suoraa päätä, mutta useimmiten keskitytään soidinmenoihin: naiset koristautuvat ja miehet mittelevät voimiaan taistelukohtauksissa. Joissain pitkissä elokuvissa saadaan jälkeläisiä, mutta heidän tuotannostaan puhutaan harvoin.

Vuosituhannen vaihteen tallenteista ei löydy pienintäkään viitettä tulevasta. Ihmiset pulppuilevat niissä halua ja järjetöntä mustasukkaisuutta, he ovat hirvittävän touhukkaita.

Sukupuolisen kanssakäymisen lisäksi heitä näyttää motivoivan mahdollisuus omaisuuden keräämiseen. Värikkäät kengät ja mekot kiihdyttävät naispuolisia henkilöitä jopa enemmän kuin

parittelumahdollisuus. Eräässä tallenteessa neljä naista harrastaa sukupuoliyhteyttä lukuisten miesten kanssa New Yorkin kaupungissa, luonnollisesti ennen aaltoa. Suurinta mielihyvää naisille näyttävät silti tuottavan kaupan näyteikkunan epämukavan näköiset kengät, joiden näkeminen saa heidät kiljahtelemaan ja lyömään käsiään yhteen.

Akselin pitäisi aloittaa jo raporttinsa, mutta hänen päänsä on sumua. On mahdotonta kuvitella, mihin himo voitaisiin nykypäivänä kanavoida. Hylkäisivätkö naiset Taivaan ja hyökkäisivät

kaupungille etsimään uusia vaatteita ja kenkiä? Vaatisivatko he aviomiehiä, monikerroksisia kermakakkuja ja vitivalkoisia mekkoja? Tappaisivatko miehet toisiaan? Mitä hän itse tekisi? Haluaisiko hän paritella tai tappaa, kahmia valtaa henkensä kaupalla? Akseli uskoo tietävänsä yhden seurauksen: Hän saattaisi poistua asunnostaan, ja jos hän poistuisi, voisi joku muukin

poistua. Kaduille tulvisi valtava määrä ihmisiä, joiden ei tarvinnut olla siellä. He tekisivät jotain, mutta Akseli ei osaa kuvitella, mitä.

 

 

Iina astuu katukiveykselle ja kavahtaa kevään lämmintä tuulahdusta, joka löyhkää pilaantuneelle merelle, lokkikeitolle ja jätteille. Tuulessa tuoksuu myös ripaus savua pohjoisista

kaupunginosista, joissa avotulen teko ei ole kielletty. Valon kortteleissa, Kaartinkaupungissa ja Ullanlinnassa, tulta ei tarvita, sillä sähköt toimivat yleensä ilman katkoksia ja jätteet katoavat

kaduilta jonnekin.

Taivas on syvänsininen, samanlainen kuin ennen sotaa ja silti aivan eri, täydellisen välinpitämätön. Iina pakottaa itsensä keskittymään asfaltin railojen varomiseen, asettaa puukenkänsä huolellisesti aina yhden askeleen eteenpäin, puristaa koriaan niin, että sormien lihat painuvat sangan punokseen. Pelko ei katoa, mutta pysyy hallinnassa askeleen kerrallaan. Kuvat tulevat kuten aina ulkona, välähtävät ja katoavat: vääntynyt ruumis mukulakivillä, nälkiintyneen naapurin hengityksen löyhkä, nahkapäiden voitonparaati. Pahimmat kuvat ovat niitä, joita hän ei nähnyt, mutta kuvittelee yhä uudestaan: isän viimeiset hetket, vangittu Marius.

Kauppatorilla kaikki on tuttua. Ruokakojut on sijoiteltu lähelle Kolera-allasta, vanhojen tavaroiden kauppiaat päivystävät tien vierellä. Vartijoita näkyy kaksi, molemmat jo keski-ikään

valahtaneita miehiä, joiden pistimet kimaltavat auringossa. Iina vihaa heitä tottumuksesta, mutta vihassa ei ole voimaa. Torilla näkyy muutama asiakas. Kumarainen nainen seisoo lähimmällä kojulla ja tökkii sormellaan lokkia. Myyjä on pinonnut linnut päällekkäin siivet levällään ja Iinasta näyttää kuin ne lentäisivät pöydällä toinen toistensa selässä. Hän kuvittelee niiden muodostaman kakun taivaalle, oudoksi geenimanipuloiduksi eläimeksi, saalistajalle liian suureksi palaksi haukata.

Lintujen punareunaiset silmät ovat auki ja yhä kosteat, ne ovat kiistattoman tuoreita. Oli aika, jolloin Iina olisi maksanut mitä vain yhdestä lokista, repinyt nahan tottuneesti lihasta, keittänyt linnun hätäisesti ja kalunnut irti joka ikisen lihansäikeen. Enää hänen ei ole pakko. Hän haluaa vain jotain helppoa tarjottavaa Jalolle, täyttää velvollisuutensa ja olla rauhassa. Iina pysähtyy seuraavalle kojulle ja tuijottaa tummia, pulleita leipiä, muttei pysty nostamaan katsettaan myyjään. Suun avaaminen tuntuu ylivoimaiselta.

– Sirkkakukkoa, mies kysyy.

Iina vilkaisee miestä, joka on niin ruskettunut, että näyttää ulkomaalaiselta. Ei hän tietenkään voi olla, mutta jo mahdollisuus hätkähdyttää Iinaa. Se muistuttaa, että kaupunkivaltion muurien takana on melko varmasti yhä ulkomaalaisia ja ehkä myös entisiä helsinkiläisiä, ehkä jopa äiti, Mikki ja Marius.

Mies mittailee Iinaa katseellaan, arvioi varallisuutta.

– Viisikymmentä markkaa per kukko. Otatko?

Iina pudistaa päätään ja vetäytyy kauemmas, kavahtaa pyydettyä ylihintaa. Mies on nähnyt hänen lävitseen. Puute pakottaa tarkkaavaisuuteen, kiristää harteissa ja pälyilee silmissä, mutta hänen hulluutensa on pumpulia, joka hidastaa liikkeet ja sumentaa pään. Vuodet Jalon elättinä ovat tehneet hänestä pehmeän. Kaipuu Taivaaseen vihloo jo Iinaa. Siellä hän olisi yhdessä mutta yksin. Taivaassa ei ole puutetta mistään, ei tarvetta käydä kauppaa ja katsella toista kuin rahapussia. Ei kiirettä, ei hiertäviä kenkiä.

– Olen siellä kohta, Iina vakuuttaa itselleen. – On vain hoidettava asiat.